Seitsenkymppisten vuorimarssi Sierra de Mijasilla
Unelmoin auringossa kylpevän Sierra de Mijasin patikointipoluista. Tavoitteeni ei ollut kavuta 1150 metriä korkealle vuoren huipulle, vaan mennä nauttimaan vuoripoluista ja maisemista. Henkinen valmistautuminen oli alkanut jo aikaisemmin. Fyysinen valmistautuminen edellytti vielä monta päivittäistä sauvakävelyreissua. Noin 7 km päässä Fuengirolasta sijaitseva Mijasin valkoinen kylä avautuu patikointipolkujen lähtöpaikalta.
Kävin vaimoni kanssa helmi-maaliskuussa 2016 ”opintomatkalla” Etelä-Espanjassa. Oliko Välimeren ilmasto niin terveellinen, kuten siitä puhutaan? Tulisiko meistäkin talviajan ” muuttolintuja?
Olen aina elänyt olettamuksessa, että ”jos minä joskus kuolen”. Talvella 2014 sain varoituksen, että minäkin taidan olla ”kuolevainen”. Vakava sairastuminen talvella 2014 herätti monenlaisia pelkoja ja huolia, kuinka selviän tulevaisuudessa arkisista asioitani. Hoitosuunnitelmani sisälsi sydämen katedriablaation syksyllä 2016. Toimenpiteen jälkeen päivittäinen askelmääräni lisääntyi noin 3000 askeleesta yli 10 000 askeleeseen vähintään neljä kertaa viikossa.
Vaimoni ei ollut kovin innostunut vuoripatikoinnistani. ”Minä en laske sinua sinne yksin”, hän sanoi. Vau – nyt olikin toteutumassa ”seitsenkymppisten parimarssi”. Mutta osaa se sää oikutella Espanjassakin. Tammikuussa Sierra de Mijasin huippu sai yllättäen lumivaipan. Onneksi espanjalainen talvi oli vain vuorokauden mittainen.
Parin päivän kuluttua olikin palattu normaaliin tammikuun lämpöön, +18. Reppuihin pakkasimme juomavettä, eväitä, kahvia ja mahtuipahan sinne vielä vähän suklaatakin. Toisessa repussa oli kamera ja kaksi objektiivia sekä taas sitä juomavettä sekä ensiaputarvikkeita.
Mielessäni kiersi kysymys: ”Entäs jos sydän, pää, tai jalat eivät kestäisikään matkaa?” Vaimoni sanoi miettineensä valmiiksi, kuinka tarvittaessa saadaan apua vuoren rinteelle.
Oman kuntoni tunteminen oli perusedellytys. Minun oli tehtävä päätöksiä jättämättä sijaa jälkiviisaudelle. Vaikeakulkuinen maasto, nousut ja laskut toisivat haasteita. Sydänsairaan kuntoa koeteltaisiin. Nesteytys ja ravinto olisivat tärkeitä. Mutta vauhdin säätely oli aivan ratkaiseva tekijä.
Tie Mijasin kylään ja patikointipoluille kulkee kauniin asuinalueen halki. Ympäri vuoden tien reunustaa komistaa tietä kukkivat kukat, puut ja pensaat. Liikenneympyräkin on somistettu kauniiksi, kuin toivottamaan vielä kulkijat viihtymään.
Polkujen lähtöpiste on kylän yläpuolella Mirador de Mijas Pueblo näköalatasanteen välittömässä läheisyydessä. Se lupaa betonipinnallaan melkoisesti, mutta se muuttuu mielenkiintoiseksi vaativimmallekin patikoijalle.
Oletko sinäkin adrenaliininälkäinen? Lähde matkaan. Merkittyjä polkuja polkuja on kahdeksan ja ne ovat vaikeusasteeltaan erilaisia. Viimeinen vilkaisu opaskarttaan ja reittipolun valinta. Keltainen oli meidän päivän väri. Ensimmäiset kymmenet metrit olivat betonia ja upeaa kävellä. Polku muuttui varsin nopeasti hiekkapoluksi ja loppukilometrit mentiin sitten kapeaa kivipolkua, väliin 45 asteen kulmassa olevalla vuoren rinteellä.
Vuoren rinteellä metsän keskellä pilkottaa Calvarion pieni valkoinen kappeli. Kansantarinan mukaan Mijasin kylän Virgen de la Penan kappelia vartioineet karmeliittamunkit käyttivät sitä hengellisen vetäytymisen paikkana. Kappelille menevää polkua reunustavat pienet kivipaadet ja risti.
Vuoripoluilla liikkuu paljon patikoijia – turisteja, espanjalaisia niin kaukaa kuin läheltä. Polun töyräällä istui mijaslainen mies punoen hakemiaan kasvin lehtiä.
Keltaisen polun alkutaipaleella oli puu penkkejä, joilla voi tarvittaessa levähtää. Valitettavasti penkit loppuivat heti alkuunsa. Ylhäällä vuoren rinteellä penkkeinä toimivat erikoikoiset kivet.
Polku nousi ”pystysuoraan ylös rinnettä” – tai ainakin se siltä tuntui ja väliin myös näytti.
Mieltäni askarrutti, että mihin polkumme varrelta oli hävinnyt keltainen polkumerkki? Olimme harhautuneet alkuperäiseltä – keltaiselta polultamme. Jatketaanko vai palatanko takaisin samaa reittiä takaisin? Vaimoni katsoi alas ja totesi, ettei hän uskalla lähteä takaisin samaa tietä, koska polku on niin jyrkkä.
Minulta pääsi jokunen kirosanakin puuskuttaessani ylöspäin Levähdys, juomista, eväitä, maisemien ihailu ja pulssi. Oppimani kansalaistaito – pulssin tunnustelu oli nyt kova sana.
Olimme kavunneet 1000 metrin korkeuskäyrälle ja aikaa oli kulunut noin kolme tuntia. Vuoren korkein kohta oli enää 150 metrin päässä. Polku haarautui. Toinen kaartui ylöspäin ja toinen näytti lähtevän alaspäin. Huipulla voidaan käydä toisella kerralla – nyt mennään alaspäin.
Aurinko helli ja tuuli viilensi. Rinteeltä avautuvat upeat näköalat koko rannikolle – hyvällä säällä voi nähdä Gibralttarille saakka.
Kasvit ja pensaat olivat jo tammikuussa täydessä kukassaan. Vuoren rinteillä viihtyvät myös vuorikauriit. Tällä ressulla ne jäivät näkemättä.
Patikoinnin loppuvaiheessa tulimme käytöstä poistetulle marmorin louhinta-alueelle, jota on EU:n rahoituksen turvin maisemoitu. Louhoksella tapasimme koiran ulkoiluttajan. Hän neuvoi meille tien alas autolle suorimman reitin autollemme. Todellinen elämys oli kuitenkin astella joustamatonta betonista huoltotietä. Olihan takanamme kivistä vuoripolkua noin kuuden tunnin ajalta.
Jäljellä oli enää ajomatka asunnollemme. Verenpaine ja syke kohdallaan, mieli korkealla ja sopivan väsynyt kroppa. Seitsenkymppisten vuorimarssi oli ohi. Mitä se antoi?
Kun käännyimme korkeuksista alas, usko tavoitteeni saavuttamiseen kasvoi. Marmorilouhoksella katsoin alas Välimerelle ja muistelin edellisen syksyn ablaatiota. Katsoessani ylös vuoren huipulle tavoitteen saavuttamien räjähti huikeaksi ”minä tein sen”-tunteeksi.
Luonto luo tunne-elämyksiä, joihin paraskaan valokuva tai taideteos ei aina pysty. Merkittävin vuorimarssini elämyksistäni ensimmäisestä askeleesta alkaen oli, että olin voinut jakaa elämyksen vaimoni kanssa. Päivä oli sydänpäivä, josta jäi hyvä olo ja hyvä mieli.
Teksti ja valokuvat © Jorma Ursin
SEURAA INSTAGRAMISSA: