Katseeni kiinnittyi ensin sillalla oleviin ihmisiin, jotka kurkkivat kaiteen yli. Mitä katsonevat roikottaen pullollaan olevia kauppakasseja – ja vielä molemmissa käsissään.

Sillan alla istui mies ruokapöydän ääressä syöden ylikypsää banaania. Kello lähetyi siestan aikaa. Mies on nähnyt parempiakin päiviä. Lähialueen kadut täynnä joulukiireisiä ihmisiä käsissään pullollaan olevat ostoskassit – kiire, kiire, joulun häly.

Joulumieltä jotkut ehkä tarvitsisivat tai ansaitsivat enemmän kuin toiset.

Yksinäinen mies oli tehnyt itselleen ”joulukodin”, keskellä katettu pöytä, purkkeja, paperipussi ja muuta tavaraa. Hän söi katsellen meren suuntaan.

Pöydän alla oli groksit vaihtokenkinä sekä toisella tuolilla seurustelukaverina pinkin värinen pehmolelu. Mies oli yksin, mutta ken osaa vastata, oliko hän yksinäinen?

Korokkeelle oli laitettu vuode, siististi viikattu kuten päiväsaikaan pitääkin olla.

Oliko sillalta kaikuvien, ohikulkevien askelten kaiku hänen ainoa kuulemansa joulun ”musiikki”?

Tuosta tuokiokuvasta henki, ettei mies ollut kovinkaan suruinen eikä toivottoman oloinen. Hän oli rakentanut itselleen näköisensä joulukodin. Hänen makkarinsa harmaata betoniseinää koristivat punainen rauhanaatteen symboli ja joulumielen loi punainen sydän, joka näytti hymyilevän lähellä vuodetta siinä nukkuvalle.

Kaduilla ja kaupoissa joulun mieltä etsivät rikkaat ja köyhät, terveet kuin sairaatkin, perhekunnat ja yksinäiset. Riittääköhän joulumieltä kaikille?

Joulumieltä sinullekin, mies sillan alla.

Joulu oli ja meni. Joulujuttuni mies on poistunut sillan alta kaikkine kimpsuiseen kampsuineen ja sillan alla valitsi tyhjä hiljaisuus.

Teksti ja kuva (22.12.2108) © Jorma Ursin, päivitys 3.1.2019